Äsken kirjoitin pitkästi siitä, että olen oppinut asioita. Ja sitten tilttasi selain. Eikö ollut uskottavaa oppiainesta?

Nyt, tiivistettynä, pohdin sitä, miksi on niin vaikea ajatella, heittää itselleen kysymys, mitä tästä ajattelen, miltä tämä tuntuu?

Miksi syön pussillisen sipsejä, kun minulla on oikeasti nälkä? Miksi en lopeta juomista, kun tila on vielä mukava? Miksi kuvittelen lisääväni tietoani sillä, että luen kirjoja, joihin minulla ei ole mitään motivaatiota, ihan vain siksi, että ne sattuvat olemaan klassikkokirjoja?

Miksi tunnen syyllisyyttä ja koen olevani jotenkin kummajainen, kun en halua läheisyyttä henkilön kanssa, vaikka lopulta tunnen syyn olevan siinä, etten tunne häntä kohtaan samoin kuin hän minua.

Miksi odotan itseltäni kuusikymppisen viisautta parikymppisenä?

Miksi syytän itseäni tyhmäksi, jos en hallitse jotain, joka minua ei ole koskaan kiinnostanutkaan, tai johon en ole vain jaksanut paneutua?

Siksi, että minä en kuuntele itseäni. Onneksi minussa on myös puoli, joka tämän ymmärtää ja kertoo sen sille toisellekin puolelle.