ää, turhautuu tekniikan ihmeisiin ja sulkee koneen. Harva tällainen arkielämän vastoinkäyminen saa sinua niin nopeasti huonolle tuulelle kuin se, kun tietokone ei tee mitä haluat..

Äsken kirjoitin pitkästi siitä, että olen oppinut asioita. Ja sitten tilttasi selain. Eikö ollut uskottavaa oppiainesta?

Nyt, tiivistettynä, pohdin sitä, miksi on niin vaikea ajatella, heittää itselleen kysymys, mitä tästä ajattelen, miltä tämä tuntuu?

Miksi syön pussillisen sipsejä, kun minulla on oikeasti nälkä? Miksi en lopeta juomista, kun tila on vielä mukava? Miksi kuvittelen lisääväni tietoani sillä, että luen kirjoja, joihin minulla ei ole mitään motivaatiota, ihan vain siksi, että ne sattuvat olemaan klassikkokirjoja?

Miksi tunnen syyllisyyttä ja koen olevani jotenkin kummajainen, kun en halua läheisyyttä henkilön kanssa, vaikka lopulta tunnen syyn olevan siinä, etten tunne häntä kohtaan samoin kuin hän minua.

Miksi odotan itseltäni kuusikymppisen viisautta parikymppisenä?

Miksi syytän itseäni tyhmäksi, jos en hallitse jotain, joka minua ei ole koskaan kiinnostanutkaan, tai johon en ole vain jaksanut paneutua?

Siksi, että minä en kuuntele itseäni. Onneksi minussa on myös puoli, joka tämän ymmärtää ja kertoo sen sille toisellekin puolelle.

Päätin sitten alkaa kirjoittaa minäkin. Huomattuani, etten enää osaa avata suutani oikeille ihmisille, ajattelin, että voisi olla helpompaa purkaa sydäntään ventovieraille tai tutuille, jotka eivät tiedosta lukevansa minun tarinaani. Hyvällä tuurilla juttujani ei lue kukaan.

Kummallisin havaintoni viime ajoilta on, että tuntuu, että minusta on tullut uudelleen se epävarma teini, jollainen tosin en koskaan muista olleeni. Olen luullakseni juuri tipahtanut kuplasta, jossa olen elänyt kaikki ne vuodet, jolloin olen ollut kympin oppilas ja musiikkiopiston ja seurakunnan aktiivi. Tällöin itsetuntoni on huomaamattani ollut sidottu tekemisiini ja saavutuksiini. Mitä minulla on nyt, kun en ole enää näkösällä missään? Mitä minulla on nyt, kun en tunne kuuluvani mihinkään, enkä pysty tavoittelemaani niissä asioissa, jotka rauhoittaisivat minua, kuten esimerkiksi soittaminen?

Miksi toisaalta tunnen, että valitan täysin turhasta? Miksi tuntuu, että suurin ongelmani on, etten ole koskaan joutunut tarpeeksi syvälle suohon tietääkseni, miten ihanaa on olla ylhäällä sieltä?

Miksi olen valveilla tähän aikaan miettimässä näitä?

Miksi minusta jo nyt tuntuu siltä, että olisi ollut parempi jatkaa vaikenemista?